Tutustu suomenhevoseen (avoin)

Tässä osiossa käydään läpi perustietoa suomenhevosesta. Miten siitä tuli suomalaisten oma kansallisrotu, millainen on suomenhevosen historia Suomessa, millainen merkitys sillä on suomalaisille, millainen on suomenhevosen rotutyyppi, millainen se on luonteeltaan, minkä värisiä suomenhevoset voivat olla, mitä suomenhevosten kanssa voi tehdä, mitä suomenhevosen elinkaaren vaiheisiin kuuluu.

Suomenhevosen historia

Suomenhevonen on ainoa Suomessa kehitetty hevosrotu. Se on saanut alkunsa pohjoiseurooppalaisista maatiaiskannoista. Uusimman tutkimuksen mukaan rodun perimästä löytyy myös Mongolian aroilta kotoisin olevaa villihevosta, przewalskin hevosta.Suomalaisen hevosen historiaa tunnetaan noin tuhannen vuoden ajalta. Suomalaiseen hevoseen on paljonvaikuttanut pohjoiseurooppalainen metsähevonen. Suomalaisen hevosen kehittymiseen ovat vaikuttaneet myös monet eurooppalaiset, venäläiset ja baltialaiset rodut. Kansalle monikäyttöinen yleishevonen oli elintärkeä työkaveri, joten sellaiseksi se jalostettiin ja sellaiseksi se jalostui. Hakkapeliitat toivat suomenhevosten sotataidot esiin jo 1600-luvulla.

1900-luvun alussa oli kolmentyyppisiä hevosia: vankka peltohevonen, hoikkatekoinen ja korkeajalkainen juoksija sekä kolmantena siro, sisukas ja hyväliikkeinen pienhevonen. Suomalaisen hevosen kantakirja perustettiin 1907 Keisarillisen senaatin päätöksellä. Siitä lähtien on suomenhevosta jalostettu puhtaana rotuna. Jalostusohjesääntöihin otettiin aluksi vain ensimmäinen hevostyyppi; suuri ja vankka työhevonen, josta maksettiin hyvin ja jonka jalostusta arvostettiin eniten. Kun armeija päätettiin varustaa kotimaisin hevosin, perustetiin v. 1924 lisäksi kevytrunkoisten hevosten kantakirja (vuodesta 1935 nimeltään yleishevoskantakirja).

Suomenhevonen on toiminut kaikissa mahdollisissa tehtävissä. Se on toiminut mm.: sotilasratsuna, sotahevosena, evakkokuljetuksissa, työhevosena metsä- ja peltotöissä, ratsuna, vossikkana, ja ravihevosena. Suomenhevonen on toiminut aina erityisesti työhevosena, mutta suomalaiset ovat aina myös arvostaneet hevosissaan nopeutta.  Ravikilpailut olivatkin suurta kansan huvia ja kokoontumistilaisuuksia. Valtio alkoi tukemaan ravikilpailuja v. 1865 ja ns. valtion ajoja järjestettiin aina talvisotaan saakka. Rodun esi-isät ovat toimineet myös lähettien juoksijahevosina 1500-luvulta saakka. Ensimmäisinä nykymuotoisina ravikilpailuina pidetään kilpa-ajoja Kallaveden jäällä Kuopiossa, 14.12.1850. Kuninkuusraveja on ajettu v:sta 1924, jossa ensimmäisinä vuosina oriit ja tammat kilpailivat samoissa lähdöissä. Kantakirjatut valioyksilöt pyrittiin säästämään sotaan ottamiselta, ja arvossa pidetyt kilpahevoset saivat muutenkin parhaan mahdollisen hoidon ja kohtelun. Vaikeat vuodet eivät siten kohdelleet menestyksekkäitä juoksijoita ihan niin ankarasti kuin muita suomenhevosia.

Suomenhevonen sotahevosena

Suomenhevoset ovat joutuneet moniin sotiin. Ne ovat olleet ratkaisevassa asemassa viimeksi talvi- ja jatkosodassa.  Hevonen on ollut mm. ratsuväessä, varmistamassa huollon ja sotakaluston kuljetuksen, se on vetänyt tykkejä ja aseita rintamalle ja tuonut haavoittuneita ja kaatuneita pois rintamalta. Suomenhevonen toimi myös evakkokuljetuksissa. Puolustusvoimat määräsi suomenhevosia talvi- ja jatkosotaan otettavaksi vähän alle 140000 hevosta.  Sota-aikana osa hevosista jäi huolehtimaan kotirintamalle pelto- ja metsätöistä.

Sotahevoset majoitettiin rintamalla mahdollisimman huomaamattomasti, osa varta vasten niille tarkoitetuissa ja rakennetuissa korsuissa ja metsään sijoitetuissa kenttätalleissa, jotka kesäaikaan naamioituivat hyvin, mutta talvella hevosista huokuva lämpö sulatti lumen katolta.

Kaikkiaan sotiemme aikana itsenäisyyden turvaamiseksi kaatui, menehtyi, tai muuten katosi kaikkiaan 22249 hevosta.

Hevosista pyrittiin huolehtimaan niin hyvin kuin mahdollista karuissa ja vaarallisissa poikkeusoloissakin ja ne olivat hyvin arvokkaita ja tärkeitä omistajilleen ja sotilaille sekä koko yhteiskunnalle.

Rahassa ei voi mitata kiitollisuuden velkaa, johon suomalaiset uskolliselle hevoselleen jäivät.

Suomenhevonen jälleenrakentamassa Suomea

Sotien jälkeen suomenhevosia tarvittiin jälleenrakennustöihin. Helppoa ei jälleenrakennuksen aika ollut sen paremmin ihmisille kuin hevosillekaan. Hevoset tekivät uutterasti maa- ja metsätaloustöitä ja niiden avulla sotien jälkeistä hyvinvointia rakennettiin. Kaikkeen työhön tarvittiin paljon hevosia niinpä 40- ja 50 -luvun taitteessa hevosia olikin kotieläintilaston mukaan 400000, josta muita kuin suomenhevosia oli vain nimeksi. Tuolloin vuosittain syntyi lähes 30000 varsaa.

Suomi menetti 1944 rauhansopimuksessa 11 % pelloista ja 12 % metsistään. Uutta peltoa raivattiin n  350000 ha. Uudisraivaus oli suurinta Lapissa, Kainuussa, Perä-Pohjolassa ja Pohjois-Karjalassa. Valtaosin työ tehtiin hevos- ja ihmisvoimin. 1940-luvulla pientilojen määrä lisääntyi ja yli  10 ha:n tilat vähenivät. Pienviljelijälle hevonen oli hyvin tärkeä, koska sen kanssa saattoi hankkia sivutuloja puita ajamalla. Sodan jälkeen rehua ei ollut riittävästi ja erityisesti metsäsavotoissa kävi hevoskato. Ei ollut ruokaa. 

Ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina metsätuotteiden osuus sotakorvauksista oli huomattava, sillä suomalainen metalliteollisuus ei kyennyt heti täyttämään vaadittuja tavoitteita. Puuta tarvittiin suuria määrä myös rakentamiseen ja lämmitykseen. Valtio joutuikin asettamaan suuret hakkuutavoitteet. Puuta kaadettiin ja kuljetettiin valtavasti ja työn teki pääasiassa mies ja hevonen -työpari. Hakkuukaudella 1945–46 metsissä huhki keskimäärin 146700 työntekijää ja 28800 hevosta/kk. Suomesta vietiin v 1947 sotakorvauksena Venäjälle 15000 suomenhevosta.

Ansaintamahdollisuuksia pienviljelijät saivat savotoista. Työ savotalla oli raskasta ja kuormat kasvoivat teiden, rekien ja hevosten parantuessa.

Suomenhevonen edelsi pitkään autoa., koska ei ollut polttoainetta ja tiet olivat huonoja.

”Kiitos suomenhevoselle” -kirjassa olleen maininnan mukaan kaksi suomalaista hevosta vastasi kolmea ruotsalaista

Suomen elintason kasvu nojautui hyvin pitkälti suomenhevosen länkiin.

Suomi koneistuu ja suomenhevosten määrä vähenee

Koneistumisen tahti kiihtyi maa- ja metsätaloudessa 50- ja 60-luvulla. 50-luvun alussa maatalouden käyttämästä energiasta 60 % oli hevosvoimaa. 60-luvun puolivälissä osuus oli noin 30 % ja vuosikymmen myöhemmin enää muutama prosentti.

Traktorit alkoivat yleistyä maataloudessa 50-luvulla ja tuolloin hevosten määrä väheni. Metsätaloudessa hevosten määrä väheni selvästi vasta 60- ja 70-luvulla.  1960-luvulla hevosten määrä romahti neljännekseen 1950-luvun määrästä.

Hevosvoiman korvautuminen konevoimalla näkyi ensisijaisesti hevosten syntyvyydessä. Kun varsoja huippuvuonna 1945 oli 34400, vuonna 1958 niitä syntyi enää 4600 ja nyt vain reilu 1000.

Työhevosten aika kesti pisimpään Keski-, Itä ja Pohjois-Suomessa, seuduilla, joissa maasto oli epätasaista, tietöntä ja metsätyötä riitti.

Mikä pelasti suomenhevosen?

Koneellistumisen aiheuttama hevoskato olisi koitunut suomenhevosen kohtaloksi ilman hevosurheilua ja erityisesti raviurheilua. Samaan aikaan myös muu hevosharrastustoiminta ja hevosurheilu kehittyi maalla ja kaupungeissa, joissa suomenhevoset toimivat mm. ratsastuskoulujen opetushevosina.

Se että kilpailevalla hevosella voitiin tehdä myös työtä, mahdollisti ravikilpailemisen, josta yksinään ei tuolloin vielä saanut elantoa. Ravi-innostus kantoi vaikeimpienkin aikojen yli. Ilman sitä ei suomenhevosesta olisi kehittynyt hevosta, joka se nykyään on. Todennäköisesti rotu olisi kuollut sukupuuttoon, kun työhevoskausi äkisti loppui. Useimmat vanhat työhevossuvut katosivat samalla nopeasti.

Vuonna 1971 uusittiin jalostusohjesääntö ja suomenhevoselle muodostettiin neljä jalostussuuntaa: juoksija, työhevonen, ratsu ja pienhevonen. Jalostussuunnat vahvistivat monipuolista suomenhevosen käyttöä. Kuitenkin suurin osa syntyvistä suomenhevosista tähtää ensisijaisesti raviuralle.

Nykypäivän suomenhevoset polveutuvat neljästä kantaoriista: Kirppu, Lohdutus, Uljaanpoika, Murto. Aikakausien parhaimpia hevosia olivat mm.: Reippaan-Liisu, Huovi, Tomu, Akapeetus,Sato-Satu,Erkko, Purje,Ero-Lohko, Suhina, Helätin, Marinka, Tella, Valokas, Vieteri, Vekseli, Vonkaus, Uusi-Veto, Vekkuliina, Hilu, Vokker, Suikku, Patrik, Valomerkki, Viesker, Santeri-Dahlia, I.P. Sukkula, V.H. Suvitar, I.P. Vipotiina, Vekka, B. Helmiina, Hipo, Saran Salama. Uudet ravikuninkaalliset ovat 2022 Evartti ja Suven Sametti. Edellä lueteltuna vain murto-osa.

Kuninkuusravit ajettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna v. 1924. Tammat ja oriit juoksivat samassa lähdössä vuoteen 1956 saakka, jolloin silloisen kilpailun voitti tamma Suhina. Vuodesta 1957 jälkeen kuninkuustittelit on jaettu sekä oreille, että tammoille erikseen. Ravikuninkuustitteli on suurinta mitä suomenhevoskasvattaja, omistaja, valmentaja ja kaikki hevosen taustajoukot voivat saavuttaa. Valtaosa suomenhevosten kasvattajista haaveilee kasvattamansa hevosen kuninkuusravimenestyksestä.

Tänä päivänä suomenhevosvarsoja syntyy n. 1000 varsaa vuodessa. Suurin osa niistä tähtää raviurheilu-uraan. Muut ovat erilaisessa urheilu- ja harrastuskäytössä, johon ikääntyneet ravuritkin usein päätyvät